Miust tuntuu, et en ehkä sen takia oo kauheesti halunnu tänne tulla, koska en tiiä mistä puhuisin. En haluu pitää tätä blogia minään kiillotettuna kuvana, vaan tuoda tän koko seikkailun kaikki puolet esiin. Ja totuus on se et nää viimeset kuukauden on ollu aika lailla hirveitä. Ikävä Suomeen ja Suomea ei oo koskaa ollu yhtä suuri kun Joulun jälkee. Koulussa vaan turhauttaa ja väsyttää ja tuntuu et tulee pettymyksiä pettymyksien perään. Tuntuu ku ois jääny kaikessa kehityksessä jälkee ja et oisin taas se sama tyyppi ku syyskuun 7 päivä ekana yliopistopäivänä. Samaan aikaan ootan ihan innolla kesää, että pääsen Suomeen mut samalla ootan kauhulla kun tiiän et vastassa on 10 koetta ja luotto omaan osaamiseen on joku -500/5. Miuta jollain tapaa stressaa ihan kauheesti se, että jos en pärjää täällä onks kaikki ihan pettyneitä ja häpäisenkö itteni jos joudun menemään häntä koipien välissä takas, vaikka en tänne ees lähteny ku soitellen sotaan vaan pikemmin "noh katotaan mitä täst tulee". Miuta ahdistaa ajatus millasta rahallista tappiota tulee jos oon ens syksyny Suomessa, vaikka tiiän että suomen palkoilla ei ees paljon tunteja tarvii tehä että saan ne maksettua. Aina ku katon miun vaatekaappia miun ensimmäinen ajatus on, että miten ikinä saan vietyä nää täältä suomeen. Kaikista naurettavinta täs on se, että eniten ahdistaa ajatus et mein pari luokkalaista pääsee sanomaan "mitä mie sanoin". Jotenkin etenkin niille haluaa näyttää et oikeesti pystyy ja osaa ja ne hetket kun ryhmätöis ei saa sanottua sanaakaan kun ei vaan tajua on niin kamalia ja ahdistavia. Valtaosa mein luokkalaisista on meitä kohtaan tosi kivoja ja aina sanoo kuinka rohkeita ollaan että ylipäätänsä tultiin mut sit siel on myös niitä jotka kysyy että mitenköhän ikinä meinataan päästä kokeista läpi ja istuu vaan hiljaa kun kysytään voidaanko tulla teidän ryhmään.
Ja ku en mie halua lähtee täältä. Tykkään tästä kaupungista ja miulla on täällä elämässä niin ihania ihmisiä. En mie halua "luovuttaa" vielä. Välil vaan tuntuu et se on kiveen kirjotettu fakta, et mie en vaan pysty. Meil on täl hetkellä koulussa ihan jumalaton määrä kaikennäkösiä töitä, enkä ees ymmärrä missä välissä ne pitäs ehtiä tehdä. Tai no,toki nää paikalliset ehtii, mut meillä ku menee kaikkeen tuplasti enemmän aikaa. Yhen artikkelin lukemiseen ja referointiin saan helposti kulumaan kolmeki tuntia, ilman että ees kunnolla ymmärsin mitä luin. Ja ku jossain välissä pitäis ehtiä myös kerrata sitä tunnilla käytyä teoriaa, ettei se jäis ihan viimetippaan. Ja käydä salilla. Ja nähdä kavereita muuallakin ku luennoilla. Ja nukkua. Ylipäätänsä tehdä kivoja asioita ilman, että niistä potee huonoo omatuntoo. Miul on viimeset pari päivää ollu semmonen olo et ois juonu jonku 15 redbullia, ihanku sydän paukkaus rinnasta ulos.
Essi oli täällä käymässä, mikä oli miusta ihanaa koska se vähän helpotti Suomi-ikävää. Käytiin Portugalissa ja vaikka se olikin ihan huippureissu, podin kauheeta omatuntoa, et miks oon siellä kun miun pitäs olla Madridissa pänttäämässä. Ollaan ylihuomenna lähössä Marin kanssa pääsiäislomalle Amsterdamiin ja Berliiniin ja oon kovasti miettiny mitenköhä sitä pääsis semmoselle lomamoodille, oikeen rauhottumaan ilman et miettis mitään koulujuttuja täällä.
En nyt haluu antaa semmosta kuvaa, et oisin ihan masentuneena täällä. Esimerkiks tänään miulla oli hyvä päivä koulussa. Saatiin paljon töitä tehtyä ja pysyin opetuksessa mukana. Miut otettiin positiivisesti ryhmään mukaan eikä ahdistanu. Eilen oli kans mukava päivä. Mein iskän serkku oli käymässä Madridissa ja käytiin hänen kanssaan syömässä. Se et pääs juttelemaan "tuntemattomalle" aikuiselle näistä jutuista oikeesti helpotti ja pitkästä aikaa menin nukkumaan oikeen levollisin mielin :D Varmaan tää sairastelukin vaikuttaa tähän mielialaan, nyt ku tosiaan tartteis kaiken mahollisen energian. Nää fiilikset on vaan semmosia,et sit kun ne iskee ne iskee ja lujaa. Se ei oo vaan semmonen pikanen 5 minuutin alakuloisuus vaan siin oikeesti kyseenalaistaa jokaisen oman taidon ja ajatuksen, miettii vaan et mitä hemmettiä sitä aatteli ku kuvitteli et pystyy tähän.
Tiiän et pitäis yrittää vaan tsempata ja niin meinaankin. Tän loppuajan meinaan painaan niin kovaa kun vaan pystyn ja tehdä kaikkeni. Sit kävi miten kävi, ei ainakaan harmita eikä tarvi jossitella.
